ilari

Tämä oli retorisesti hyvä kirjoitus, mutta valitettavasti se sortuu samaan virheeseen kuin valtaosa suomalaisesta talouskasvua koskevasta julkisesta keskustelusta viime vuosien aikana: kirjoittaja psykologisoi (mm. "kunnianhimon taso", "emme osaa unelmoida", "meillä on ollut tylsää") vakavat rakenteelliset ongelmat ja tarjoaa tätä keittiöpsykologiaa selitykseksi talouskasvulle. Suomen talous on ollut juntturassa pian 20 vuotta. Onko instituutioilla, kannustimilla ja vallan rakenteilla mitään merkitystä vai onko vika vain ihmisten päässä? Onko suomalainen kansanluonne siis todellakin se seikka, joka tekee meistä "varovaisia"? Voiko tätä selittää millään systeemitason tekijöillä, jotka johtavat varovaisuuteen (eli meneekö syy-seuraussuhde sittenkin toisin päin)? Se, että Suomessa on pääomasijoittajia, ei tarkoita, että talous- ja yhteiskuntamallimme tukee laajaa ja kumuloituvaa kasvua. Se ei selvästi tue sitä. Missä on se taloustieteellinen kirjallisuus, jossa talouden pitkäaikainen sakkaaminen selitetään sillä, että ihmiset nyt ei osata visioida tarpeeksi suuria asioita? Kirjallisuudesta löytyy kuitenkin lukemattomia tapauksia, joissa instituutiot rankaisevat riskinotosta, pitkäjänteisyydestä ja omistajuudesta. Ihmisten on rationaalista vaikuttaa toimivan varovaisesti, jos epäonnistuminen on yksilölle kohtalokasta (mutta onnistuessasi palkinto uurtamisesta ei ole kummoinen). Kirjoittajan havainto suomalaisyhtiöiden osingoista on hieman erikoinen. Miksi yhtiöt maksavat osinkoja? Omistajat haluavat, koska ei ole muuta. Toisin sanoen siksi, että suomalaisfirmojen kuvittelemien investointien odotettu reaalituotto – poliittiset epävarmuudet huomioiden – tekevät kunnianhimoisiksi väitetyistä hankkeista huonoja. Yritykset optimoivat pääomarakennettaan annetussa järjestelmässä. Missä ongelma siis on? Business Finlandin pääjohtajan mukaan "meillä on pulaa maailmanluokan liikeideoista ja kyvystä viedä niitä kaupalliseen menestykseen saakka". Suomessa, jossa epäonnistuminen tarkoittaa nopeaa sosiaalista ja taloudellista pudostusta, järjestelmä todellisuudessa karsii pois ne, joita nyt kaivataan. Yhdeksi ratkaisuksi tarjotaan esimerkiksi enemmän "uudenlaista talousosaamista". Mitä tekemistä tällä on paisuneen julkisen sektorin, loputtomien palvelulupausten ja menoautomaattien kanssa? Mikään määrä koulutusta ei korjaa Suomen räikkää, joka tuottaa rakenteita rakenteiden päälle. Suomesta löytyy kyllä osaamista ja unelmia. Psykologisoinnin sijaan on hedelmällisempää tarkastella muun muassa kannustimia ja instituutioita. Psykologisointi voi tuoda helpotusta (koska siitä tulee itselleenkin hyvä fiilis), mutta se on heikko selitys. Onko niin, että suomalaisten kansanluonne eroaa niin suuresti ruotsalaisista, saksalaisista ja puolalaisista, että se selittää talouden tilan? Voidaanko samalla tavalla selittää myös esimerkiksi julkisen sektorin koko? En usko.

Varsin oireellista, että korkeasti koulutetun amerikkalaisen emeritusprofessorin huoli "demokratian murenemisesta Trumpin Yhdysvalloissa" on käytännössä puhdasta moraalisaarnaa protektoraatin itäsiiven lehtiä lukevalle väestölle – ja samaan aikaan Euroopassa rakennetaan konkreettisesti massiivista (demokratiaa suojelevaa) valvonta- ja sensuurikoneistoa, koska on pakko. Ongelmahan ei tietenkään ole kirjoittajan ulina Trumpista. Ongelma on puhtaasti kehys: "demokratia" = amerikkalainen kirkasotsainen narratiivi, ja kaikki, mikä horjuttaa sitä, on automaattisesti pussipelit, murenemiset ja tiedevastaisuus. Kirp kirjoittaa, että demokratian edellytys on kansalaisten luottamus hallitukseen ja toisiinsa. Tämä on jo itsessään aika erikoinen määritelmä. (Klassisen) liberalismin perinne ei ole koskaan tunnistanut tällaista määritelmää, vaan nimenomaan lähtenyt liikkeelle huomattavasti asymmetrisemmästä asetelmasta, ts. sivistynyt kansalainen ei luota, hän vaatii vallanjakoa ja rajoitteita. Valtio on perinteessä aina potentiaalinen uhka vapaudelle. Jos demokratia edellyttää, että kansan pitää luottaa hallitukseen, ratkaisu kaikkiin demokratiavajeisiin ja horjutuksiin on ihan ilmeinen: lisää hallituksen propagandaa, lisää portinvartijoita ja vähemmän tilaa toisinajattelijoille. Ja tätähän Euroopan eliitti juuri tällä hetkellä ajaaa – samaan aikaan, kun professori moralisoi Trumpin kamaluudesta. Kirp kuuluu jenkkieliittiin, joten hän mallittaa hienolla tavalla modernin ajan eliitin ajattelua: demokratiassa "poliittiset vastustajat hyväksyvät vaalien tuloksen, kunnioittavat toisiaan ja ovat valmiita kompromisseihin" – mutta tämä pätee jos ja vain jos vaalitulos on "oikea". Jos vaaleissa menestyy joku muu kuin "oikea" kanta, kyse ei ole enää demokratiasta, vaan murennuksesta ja syy on horjutuksessa ja tiedevastaisuudessa. Se, että professori rinnastaa erilaisia hahmoja aina Trumpista Bolsonaroon ja Netanjahuun, kertoo enemmän hänen omasta ideologisesta kartastaan kuin mistään havaittavissa olevasta todellisuudesta. Käytännössä siis jenkkiproffan ajattelussa "demokratia" on puhtaasti koirapilli: järjestelmä, jossa kosmopoliitin läntisen "paremman" väen mieltymykset realisoidaan riippumatta siitä, mitä maailmassa tosiasiassa tapahtuu. Varoittelu Euroopan äärilaitaoikeistosta ei ole mitään demokratian puolustamista, vaan hän on huolissaan siitä, että demokratia on rikki. Ihmiset ajattelevat ja äänestävät väärin. Ongelma ei ole eliitin politiikassa, vaan demokratiassa itsessään. Itse arvostan sitä, että ulkkarit kirjoittelevat suomalaisiin lehtiin puolustaakseen elvytyspaketteja, digieuroketta ja varoitellakseen Trumpista. Suurin puute tässä tekstissä oli kuitenkin se, että proffalla ei ole mitään hajua Euroopan (tai Suomen) tosiasiallisesta tilanteesta. Euroopassa on siirrytty jo kauan aikaa sitten taloudellisesta pakosta poliittiseen pakkoon, jossa erilaisten ruuvien ja puristimien avulla kuritetaan "väärin" toimivia jäsenmaita kauniin "demokratiamme" nimissä. Toisaalta Chat Controlin ja muun digisääntelyn kautta hetaan avoimesti oikeutta massavalvontaan, E2E-salauksen muramiseen ja tuhota yksityisyys lopullisesti "lasten etu" edellä. Miksi Kirp ei sano mitään "vihapuheesta" ja "disinformaatiosta"? Suunta on aina sama: hallitsevan narratiivin vastainen puhe joko kriminalisoidaan tai demonisoidaan. Suomalainen media julkaisee mielellään juttuja Trumpin diktaattorifantasioita, vaikka samaan aikaan EU:n oma poliittinen luokka rakentaa hyvin konkreettista byrokraattista autoritarismia, jonka ytimessä on verotuksen, tukien, valvonnan ja algoritmisen sensuurin yhdistelmä. Tämä ei huoleta ketään, koska Euroopassa kehitys tapahtuu "oikeaan suuntaan": kosmopoliitin oikeudenmukaisuuden puolesta, ei sitä vastaan. Miksi Kirp ei ole huolissaan Euroopan kehityksestä, vaan hakee esimerkkejä Trumpista? Meidän on tärkeää tietää, että Yhdysvallat on menetetty, mutta onneksi Suomi on vielä "luottamuksen" mallimaa, jossa vallitsee totuus, oikeus ja hyvyys. Pidetään tilanne tällaisena, koska jos kerrankin ajattelet, että 1) poliittinen ja virkamieseliitti on irrallaan arjesta ja talousrealiteeteista, 2) verotus ja sääntely ovat tukahduttavia, 3) maahanmuutto- ja ilmastopolitiikka tuottavat valtavia kustannuksia ilman uskottavaa hyötyä tai 4) "asiantuntijat" selittävät kaiken johtuvan täydellisistä sattumuksista, olet demokratia(mme) vihollinen. Siis jos demokratia ymmärrettäisiin aidommin kansalaisten oikeudeksi vaihtaa eliittiä ja linjaa – ei vain hahmojen kierrättämiseksi regiimipuolueen politiikan jatkamiseksi – silloin Trumpf ei ole demokratian loppu, vaan merkki siitä, miten demokratia toimii: kun keskusta pettää, "unohdetut" äänestävät sitä vastaan. Jos jotain kannattaa tästäkin mielipidekirjoituksesta ottaa opiksi, niin huomaa muutama seikka: 1) sananvapaus ja yksityisyys myydään välittömästi pois, kun ne leimataan laitaäärioikeistolaisuudeksi, disinformaatioksi, vihapuheeksi, ismeiksi ja kamaluudeksi, 2) EU-tason massavalvonta on ok, koska se on tosi kiva juttu ja kaikki luottavat demokratiaamme (ja jos et luota, olet paha ja ikävä ihminen), 3) digieuro on mahtava, koska joku strateginen suvereniteetti jossain ja inkluusio täällä ja 4) suomalainen sallittu mielipideikkuna on tietynlainen (ja mieti sitä, mitä tapahtuu niille, jotka yrittävät sitä siirtää). Trump kelpaa maaliksi periferian itäsiivessä: etäinen, röyhkeä, rikas, tyhmä kuin saapas, karnevaalihahmo. Paljon vaikeampaa suomalaisten on katsoa peiliin ja myöntää, että "demokratian mureneminen" ei taidakaan olla Trumpin (tai Putinin) syytä. Ihmisiä saattaa jossain vaiheessa alkaa häiriä se hallintomuoto, jossa vaaleilla valitaan nimiä, ei suuntaa, ja jossa kansalaisilta odotetaan yksinomaan luottamusta (jos kyseenalaistat, olet demokratian vihollinen).

Lapsiasiavaltuutettu tarkastelee kansakunnan olemassaoloa lasten hyvinvoinnin näkökulmasta. Huoli lapsista on perusteltu ja tärkeä, mutta samalla kolumnissa ei anneta juurikaan painoarvoa turvallisuuden, puolustuskyvyn ja suvereniteetin ensisijaisuudelle lasten suojelemiseksi. Lapsia ei suojella korulausein ja hyvää toivoen, vaan toimintakykyisellä järjestelmällä, joka kykenee tarvittaessa puolustamaan itseään ja varmistamaan jatkuvuutensa. Kolumnissa puolustusmenot ja -valinnat asetetaan vastakkain lasten hyvinvoinnin kanssa. Tämä ohittaa tyystin Suomen rajallisen talouspoliittisen liikkumatilan ja geopoliittiset tosiasiat. Jos rajoitteita haluaa lieventää, pitäisi puhua kasvun ja innovaatioiden puolesta, jotta eri valinnoista seuraavia taloudellisia kompromisseja olisi vähemmän tuskallista tehdä. Kansalaisten resurssien ohjaaminen erilaisten julkishyödykkeiden tuotantoon ei ole yksinomaan poliittista valintaa, vaan siihen vaikuttavat myös järjestelmätason tavoitteet tänään ja huomenna. Hyvä myös muistaa, että resurssien määrä ei korreloi suoraan vaikuttavuuden, reiluuden tai laadun kanssa. Tämä pätee niin lapsia kuin aseita koskeviin päätöksiin. Valtion tosiasiallinen kyky suojella kansalaisten elämää ja vapautta riippuu sen kyvystä ylläpitää väkivaltamonopoli ja suvereniteetti. Mikäli perusturvallisuuden taso heikkenee, kaikki muut yhteiskunnalliset kysymykset ovat pääosin merkityksettömiä. Suomalaisten lasten hyvinvointi ei ole tästä erillinen kysymys, vaan riippuu kyvystä turvata järjestyksen jatkuvuus. Kolumnin ydinargumentti on, että jos lapsista ei huolehdita nyt, ei ole mitään puolustettavaa tulevaisuudessa. Pekkarisen käsitys valtiosta on ensisijaisesti hoiva ja huolenpito, joten tietysti turvallisuus ja puolustus on aina "pois" muista tavoitteista. Valtio typistyy tässä ajattelussa hoivakoneeksi, joten geopolitiikalle, turvallisuudelle, talouskasvulle jne. jää hyvin vähäinen rooli. Joku toinen saattaisi todeta, että valtion tehtävä on laillisena väkivaltamonopolina varmistaa alueellinen järjestys ja sen jatkuvuus (~ "turvallisuus"). Täysin erilaiset näkemykset. Eikö lapsen asema heikkene olennaisesti enemmän, jos instituutiot hapertuvat tai valtio luhistuu turvallisuuden heikentyessä (tai kadotessa)? Lasten hyvinvointi on tärkeä päämäärä, mutta sen tavoittelu edellyttää turvallista, suvereenia ja toimintakykyistä valtiota. Tämä puolestaan edellyttää valmiutta tehdä epämukaviakin päätöksiä. Valintojen ymmärtäminen on erityisen vaikeaa niille, joille valtio ja yhteiskunta ovat pelkkää leivontaa: kakkua on enemmän, kakkua on vähemmän. Tilanne on hyvin erilainen, jos näitä kysymyksiä tarkastelee laajasti vallan, resurssien, perinteiden, kansan, historian ja turvallisuuden näkökulmasta. Lapsiasiavaltuutetulle henkilömiinat ovat symbolinen raja sivistyksen ja sivistymättömyyden välillä. Ottawan sopimus ei ole läntisen sivilisaation nurkkapultti, eikä siitä irtautuminen kerro Suomesta muuta kuin että kykememme strategisesti itsenäisiin päätöksiin. Se, että puolustuksemme nojaa pelotteeseen ja alueelliseen hallintaan, ei ole kolumnissa oleellista. Globaalia etiikkaa korostavat eivät hahmota sitä, että miinat ovat Suomelle, pienelle maalle, tehokas puolustusleino, vaikka ne ovatkin rauhan aikana vastenmielisiä. Miinojen uhka – ei vain niiden käyttäminen – saattaa vaikuttaa halutulla tavalla hyökkääjän arvioihin. Suomeen hyökkäävä ei jaa meidän moraalista ylemmyydentuntoamme miinoista tai paljon muustakaan. Keskustelu henkilömiinoista ja muista puolustusjärjestelyistä onkin paljon mielekkäämpää, jos vastakkainasettelu ei olisi vain lasten ja asejärjestelmien, vaan suvereenin valtion ja ulkoisten uhkien välillä. PS. Johtuuko eri ihmisten pahoinvointi puolustusmenoista vai hyvinvointivaltion rakenteellisesta kyvyttömyydestä (talouskasvun ollessa heikkoa)? Puolustukseen menevä raha on priorisointia vallitsevissa olosuhteissa. Puolustuskyvyn pettäminen on riski koko suomalaisen järjestyksen säilymiselle, myös lapsille.

EKP on rakentamassa eurojärjestelmään uutta digitaalista monumenttia, "digieuroa", jota kansalaiset eivät tarvitse eivätkä halua. Koominen näytelmä on taattu. EKP:n tuoteen tutkimuksen mukaan eurooppalaisia ei yksinkertaisesti kiinnostele digieuro. Kansalaiset eivät ymmärrä, miksi heidän pitäisi luopua tutuista maksutavoista jonkin hämärän kontrollihimmelin hyväksi – varsinkaan, kun fiat-käteinen vielä toistaiseksi kelpaa Alepassa. EKP:n paprussa suosittelevat jo kohdennettua "hyvin suunniteltua" ja toistuvaa kouluttamista. Suomessa riittää, että tarjoaa juhlamokkaa ja ämpärin, niin omaksumisaste on 99 % päivässä. Ämpäriadoptaatio olisi paras keino saada ihmiset ymmärtämään, miksi he ehdottomasti tarvitsevat digieuroa Euroopan suvereniteetin, vakauden ja demokratian varmistamiseksi. Tästä herää väistämättä kysymys: mikä ongelma tässä oikeastaan ratkaistaan ja miksi oikea vastaus on aina digieuro? Miksi jokaisessa tilanteessa ratkaisu Euroopassa on aina ja ikuisesti lisää yhteisvastuuta, solidaarisuutta ja himmeleitä? Vai onko sittenkin niin, että digieuro ei ole ratkaisu mihinkään arkiseen ongelmaan, vaan raktaisu ongelmaan, joka on syntynyt EKP:n pikkujoulujen jatkoilla?